Järjen ääni

Sain vastikään vinkin ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin blogista. Mies vaikuttaa olevan terveen järjen asialla.

Nyt näyttää siltä, että Patrikin terve suhtautuminen ruokaan tappoi (ainakin hetkeksi) tehokkaasti kaikki ylitunteelliset, dramaattiset ajatukset ja periaatteet, joita mielessäni olen haudutellut laihduttamisen suhteen, ja joiden ajattelin olevan tämän blogimerkinnän aihe.

Järki näyttää kuivattavan ideoitani melko tehokkaasti. Pitäisikö minun nyt muka oikeasti alkaa noudattaa järkeviä periaatteita laihduttamisessa? Karsia tästä hohdokkaasta kitumisrituaalista kaikki se tunne, jota siihen olen tähän mennessä padonnut?

Oletteko muuten ikinä miettineet, kuinka neutraali, asiallinen järki yleensäkin tekee elämisestä vähemmän dramaattisempaa? Asettaa asiat mittasuhteisiinsa, näyttää ne objektiivisemmassa valossa. Tekee niistä tylsiä, mutta vähemmän henkisesti kuluttavia. (Jos nyt oletamme, että asiaintilat on mahdollista tulkita myös kohtuullisen neutraalisti.)

No niin. Otetaanpa esimerkkejä Patrikin järjestä ja omasta… hmm, metodistani.

Minä siis haluan laihtua kaksi-kolme kiloa sillä tavalla, ettei ”laihtumista” voi laskea painon heittelyn piikkiin, vaan että aamupainoni olisi pysyvästi kolmisen kiloa alhaisempi.

Olen normaalipainoinen, mutta sehän ei riitä. Haluan miellyttävän farkku-t-paita-profiilin, jossa lantio kaartuu kauniisti, eikä vatsassa tai alaselässä ole mitään ylimääräistä. Haluan, ettei minun tarvitse ainakaan, naistenlehtiä siteeratakseni, kroppani ongelmakohtien takia jättää vaatteita ostamatta. Haluan siis näyttää hyvältä. (Tähän voisi tietysti vetää mukaan kaikenlaiset ideologiat joita vastaan minä, koulutettu nainen juuri tällä hetkellä räikeästi toimin haluamalla uskaliaasti laihtua ja haaveilemalla vaatteista. Ehkä myöhemmin.) Luulen siis,  että pieni painonpudotus riittäisi tämän pinnallisen ja narsistisen tavoitteen saavuttamiseen.

Takaisin Patrikiin. Hän kertoo blogissaan kuusi periaatetta pysyvään painonpudotukseen. Ne kuulostavat ehdottoman järkeviltä ja olen melko varma, että ne voisivat toimia. Hän puhuu elämän kokonaisvaltaisesta tyydyttävyydestä, syyllistymättä syömisestä, syömisrytmistä, vihanneksista / hedelmistä / marjoista, kahden aterian säännöstä ja siitä, että pitäisi syödä enimmäkseen järkevää ruokaa, ei epämääräisiä naposteluja.

Jos tarkastelemme Patrikin listaamia kohtia, niin osaa olen noudattanut, osaa en. Olen työskennellyt sen suhteen, että elämäni olisi suhteellisen miellyttävää kaikilla aspekteilla, ja mielestäni olen tällä hetkellä melko hyvässä tilanteessa. Olen myös sitä mieltä, että voimaa vievät, epämiellyttävät asiat elämässä TÄYTYY tavalla tai toisella hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Mitä nopeammin, sen parempi. Henkinen hyvinvointi, katsokaas.

Niin, vapautunut syöminen. Patrik: ”Syö sen verran kuin haluat ja kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla.” Tuota, en. Jos söisin sen verran kuin haluaisin, lihoisin. Tämä tietysti viittaa siihen, että syömistottumukseni ovat syvällisellä tavalla patologiset, tämä viittaa liian tunteelliseen suhteeseeni ruoan kanssa. Mutten kirjoita siitä nyt.

Patrik sanoo: ”Opettele millä rytmillä ja minkälaisia määriä ruokaa sinun pitää syödä, ettei nälkäsi pääse koskaan kokemukseen "nyt on tosi kova nälkä" tai "pitäis äkkiä saada jotain syötävää".

Kun laihdutan, syön harvakseltaan yhden lämpimän aterian päivässä ja pienen iltapalan. Olen nälkäinen lähes aina, paitsi 15 minuuttia ruokailun jälkeen. Nälkäni pääsee tosi kovaksi jatkuvasti, mikä on omiaan ruokkimaan tuhoavia ja negatiivisia tunteita.

Ja tunteet, kuten olemme oppineet, saavat tilanteen vaikuttamaan paljon kohtalokkaammalta kuin se neutraalisti tarkasteltuna olisikaan. Tunteet tuovat elämään draivia, mutta myös, ja usein, huonolla tavalla.

Esimerkkinä. Kävelen nälkäisenä töihin ja haistan rautatieasemalla kaikenlaisia ruoan tuoksuja. Donitsin periaatteessa ällöttävä rasvankäry houkuttelee, samoin matkan varrelle osuvien halpis-ruokapaikkojen. Nälkäni ruokkii mielitekoja. Ajattelen: ”Sitten kun olen laihtunut, teen juustokakkua ja syön sitä hyvällä omallatunnolla”. Nälkäni ruokkii katkeruutta. Kun näen jonkun syömässä suklaapatukkaa, ajattelen ikäviä ajatuksia kyseisen henkilön itsekurista. Ja nälkäni ruokkii ylemmyydentunnetta. Ajatus jatkuu: ”itsehän syön kohta porkkanaraastetta, hah.”

Jos minulla ei olisi ollut nälkä, vannon, että nuo kaikki tunteiden värittämät, tuhoavat ajatukset olisivat jääneet ajattelematta, koska nälkäisyys ei olisi määrittänyt katsettani maailmaan. Olisin hyötynyt siitä sekä seesteisen olotilan että mieleni myrkyttömyyden verran. Mutta laihtuisinko, jos en päästäisi itseäni järkyttävään näläntunteeseen? Minun taustallani ja ruokasuhteellani, en tiedä.

En onneksi ole toivoton, mitä tulee ravitsemusterapeutti-Patrikin neuvoihin. Vaikka aterioiden väliin jääkin aikaa, syön paljon hedelmiä ja vihanneksia. Ja todellakin vältän kaikkia epämääräisiä naposteltavia kaloripommeja.

Patrikin neuvojen takana on TERVE SUHDE RUOKAAN. Silloin ei himoitse herkkuja. Silloin ei ahmi. Silloin syö sen verran, ettei ole enää nälkä. Ja tuota tervettä suhdetta olisi syytä työstää.

Tässä kitukuurissa sen sijaan on kysymys muutaman kilon nopeasta pudottamisesta, eikä pudottaja halua keskittyä nyt syvälliseen ja työstöä vaativaan ruokasuhteeseensa. Nopeaan painonpudotukseen kitukuuri on mielestäni mitä mainioin keino.

Patrik on siis oikeassa, ja huomioin osan hänen lausunnoistaan, mutta juuri nyt haluan oikotien onneen.

Kysymys tulee olemaan siitä, kuinka painon saa pysymään siinä, mihin se on kitukuurilla saatu. Olen pitänyt painoni normaalilukemissa nyt noin kaksi vuotta. En ole siis jojoillut kymmenien kilojen välillä, joten minulla lienee toivoa.

Kysymys tulee olemaan ruokasuhteen normalisoinnista.  

Aloitus

Miksi tämä blogi?

Suhteeni terveellisiin elämäntapoihin on aina ollut ristiriitainen. Kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoteni väliin jää aikoja, jolloin olen elänyt perfektionistisessa urheilu-ruokavalio-oravanpyörässä ja aikoja, jolloin olen vähät välittänyt terveydestäni, mutta, ja tämä on tärkeää: samaan aikaan tuntenut siitä musertavaa syyllisyyttä, itseinhoa joka on masentanut minut pieneksi ylipainoiseksi tytöksi sohvannurkkaan sipsikulhon taakse harrastamaan eskapismia elokuvien avulla. Ajatus (jonka kukin toki voi tahollaan kyseenalaistaa) siitä, mitä minun pitäisi olla, mutta mitä en ole, on seurannut minua huonoinakin aikoina.

Olen saanut paljon nautintoa niistä asioista, jotka eivät ole minulle hyväksi mutta myös niistä asioista, jotka ovat. Uskon, että pahetaipumukseni takia minun on erityisen vaikeaa noudattaa sellaisia elämänhallintaan liittyviä ohjeita, jotka koskevat esimerkiksi syömis- tai nukkumistottumuksia.

Tässä paheistani olennaisimmat:

Ruoka

Ruoka ei koskaan ole ollut minulle pelkkää ravintoa. (Ilmeisesti ei monelle muullekaan päätellen siitä, mikä asema ruoalla on yhteiskunnassamme. Ruoka on nuorten kaupunkilaisten pääpuheenaihe ja rakkain harrastus. Ennen kuin pääsen pidemmälle kuittaan tämän sanomalla, että kenties kirjoitan tästä myöhemmin lisää.) 

Minulle ruoka on nautinto ja ilo. Tunteet ja ruoka liittyvät yhteen. Jos olen iloinen, pidän ruokakekkereitä päivittäin. Jos olen surullinen, en pysty syömään. En tiedä ketä siitä pitäisi syyttää, mutta ilmiselvästi siihen on syynsä: se ei ole yleisinhimillinen piirre, koska toisille ihmisille ruoka todellakin voi olla pelkkää ravintoa.

Alkoholi ja tupakka

Nykyisin juon melko vähän melko harvoin, ja tupakan haju herättää minussa inhoa. On kuitenkin ollut aikoja, jolloin olen juonut melko paljon melko usein ja selvin päin ollessani nuuhkinut kaihoisasti ohikulkijan tupakansavua. (Nuorempana olin nimittäin pahimmanlaatuinen kännipolttaja.) 

Noin viisi vuotta sitten viihdyin useina iltoina viikossa muutamalla (tai seitsemällä) oluella toimittajakollegoideni kanssa. Sittemmin se loppui, koska saavutin pisteen, jossa olin lievästi ylipainoinen, kroonisesti univelkainen, ahdistunut, surullinen, uupunut… ja tiedostin miksi. Sitten hankin belgianpaimenkoiran, mutta siitä myöhemmin. (Tätä kirjoittaessani on lauantai-ilta, ja saan Facebookissa runsaasti päivityksiä ryyppäämiseen liittyen. Sanokaa mitä sanotte, mielestäni tämä ammatti altistaa alkoholismille.)

Kuitenkin, alkoholi. Luulen, että saan siitä, kuten ruoastakin, niin voimakkaita positiivisia kokemuksia, että niillä olisi mahdollisuus syöstä minut tuhoon.

Kahvi 

Aloitin kahvinjuomisen kun olin 16 ja keksin, että se piristää. Kofeiinipöllyssä koin olevani mitä parhainta seuraa sekä ystävilleni että pojille, joihin piti tehdä vaikutus. Sen jälkeen kahvi on ollut seuralaiseni joka ainoa aamu, joka ainoa luento, joka ainoa hetki kun kirjoitan esseetä, ennen työkeikkaa, työkeikan aikana, haastattelua kirjoittaessa, milloin tahansa, kun ajattelen tarvitsevani lisää aivokapasiteettia tai yksinkertaisesti vain kuuman, piristävän juoman tuomaa nautintoa.

Ja tässä positiivinen riippuvuuteni:

Liikunta

Siinä missä olen kykenevä addiktoitumaan nautintoaineisiin (mässäilyyn olen varmasti ollut koukussa, alkoholiin en ole uskaltanut sitoa niin läheistä suhdetta), pystyn addiktoitumaan myös liikuntaan, ja niin olen tehnyt.

Rakastan juoksemista. Olen rakastanut sitä vuodesta 2004 jopa niinäkin aikoina, kun muuten olen rakastanut enemmän paheita. Niinä aikoina olen enimmäkseen hikoillut krapulahien pois juoksulenkillä (kykenemättä enempään kuin puolen tunnin puristuksiin). Nykyisin juoksen kahdeksan tai kymmenen kilometrin lenkkejä muutaman kerran viikossa.

Saliharjoittelu on ollut minulle joskus rakasta, ja haluaisin löytää siihen taas motivaation.

Juoksemisen lisäksi ratsastan, koska hevoset ovat täydellisen ihania olentoja (kuten myös koirat, eläimistä kenties myöhemmin). Pyrin myös käymään astanga-joogassa.

Niin, voisi kai sanoa, etten usko pystyväni elämään onnellista elämää ilman säännöllistä liikuntaa.

Lisäksi asia, joka on ollut aina minulle vaikea:

Uni

Minulla on ollut pitkiä ja voimaa vieviä unettomuusjaksoja koko elämäni ajan. Nyttemmin, kun olen keskittynyt elämään tavallista hyveellisemmin, olen myös nukkunut hyvin.

Yhteenveto

Minulla on siis taipumus addiktoitua paheisiin, mutta myös hyveisiin. Yritän pyristellä irti paheista kuten mässäilystä, mutta se tuottaa minulle, luulen, tavallistakin suurempia ongelmia. Kenties tämä ikuinen yrittämiseni on lähemmän tarkastelun arvoista.

Eräs pääkysymyksistäni ja -aiheistani tulee luultavasti koskemaan ruoan nautinnollisuutta ja sitä, miksi siihen on niin vaikea suhtautua neutraalisti.

Laajemmin kysymys on siitä, miksi teemme asioita, joiden tiedämme olevan meille pahasta? Miksi nukumme ja liikumme liian vähän, syömme itsemme ylipainoisiksi, valitsemme henkisesti rasittavan työn, juomme itsemme rappiolle, käytämme liikaa suolaa ja punaista lihaa sekä liian vähän kasviksia...

Miksi kulutamme itsemme ihmisraunioiksi aivan itse, vapaaehtoisesti, omilla, huonoilla valinnoillamme? 

Olen pyrkinyt viime aikoina kohti hyveitä. Aion luodata kirjoittamalla, kuinka paljon uni, liikunta ja salaatti lisäävät henkistä kapasiteettiani kestää elämäni paineita. Kenties se toimii kimmokkeena myös muille.

   

Kysymys nimittäin on siitä, kuinka nämä tylsät valinnat itse asiassa toimivat onnen lähteenä.

Saatan myös päivittää vaatimattomia pikku päivityksiä juoksuharrastuksestani tai muuten jännittävästä elämästäni, ja jos yhteiskunnan tarkastelu kriittisin silmin muutenkin jää vähälle, niin niinä hetkinä se ainakin jää vähälle, koska silloinhan aiheena on puhtaasti minä ja huikeat saavutukseni.

Kenties saan tästä itsekeskeisestä kerronnasta jonkinlaisia ahaa-elämyksiä, kenties pystyn laajentamaan sitä yleisesti kiinnostavaksi. Toivottavasti lukijani saavat vähintään viihdettä.