Järjen ääni

Sain vastikään vinkin ravitsemusasiantuntija Patrik Borgin blogista. Mies vaikuttaa olevan terveen järjen asialla.

Nyt näyttää siltä, että Patrikin terve suhtautuminen ruokaan tappoi (ainakin hetkeksi) tehokkaasti kaikki ylitunteelliset, dramaattiset ajatukset ja periaatteet, joita mielessäni olen haudutellut laihduttamisen suhteen, ja joiden ajattelin olevan tämän blogimerkinnän aihe.

Järki näyttää kuivattavan ideoitani melko tehokkaasti. Pitäisikö minun nyt muka oikeasti alkaa noudattaa järkeviä periaatteita laihduttamisessa? Karsia tästä hohdokkaasta kitumisrituaalista kaikki se tunne, jota siihen olen tähän mennessä padonnut?

Oletteko muuten ikinä miettineet, kuinka neutraali, asiallinen järki yleensäkin tekee elämisestä vähemmän dramaattisempaa? Asettaa asiat mittasuhteisiinsa, näyttää ne objektiivisemmassa valossa. Tekee niistä tylsiä, mutta vähemmän henkisesti kuluttavia. (Jos nyt oletamme, että asiaintilat on mahdollista tulkita myös kohtuullisen neutraalisti.)

No niin. Otetaanpa esimerkkejä Patrikin järjestä ja omasta… hmm, metodistani.

Minä siis haluan laihtua kaksi-kolme kiloa sillä tavalla, ettei ”laihtumista” voi laskea painon heittelyn piikkiin, vaan että aamupainoni olisi pysyvästi kolmisen kiloa alhaisempi.

Olen normaalipainoinen, mutta sehän ei riitä. Haluan miellyttävän farkku-t-paita-profiilin, jossa lantio kaartuu kauniisti, eikä vatsassa tai alaselässä ole mitään ylimääräistä. Haluan, ettei minun tarvitse ainakaan, naistenlehtiä siteeratakseni, kroppani ongelmakohtien takia jättää vaatteita ostamatta. Haluan siis näyttää hyvältä. (Tähän voisi tietysti vetää mukaan kaikenlaiset ideologiat joita vastaan minä, koulutettu nainen juuri tällä hetkellä räikeästi toimin haluamalla uskaliaasti laihtua ja haaveilemalla vaatteista. Ehkä myöhemmin.) Luulen siis,  että pieni painonpudotus riittäisi tämän pinnallisen ja narsistisen tavoitteen saavuttamiseen.

Takaisin Patrikiin. Hän kertoo blogissaan kuusi periaatetta pysyvään painonpudotukseen. Ne kuulostavat ehdottoman järkeviltä ja olen melko varma, että ne voisivat toimia. Hän puhuu elämän kokonaisvaltaisesta tyydyttävyydestä, syyllistymättä syömisestä, syömisrytmistä, vihanneksista / hedelmistä / marjoista, kahden aterian säännöstä ja siitä, että pitäisi syödä enimmäkseen järkevää ruokaa, ei epämääräisiä naposteluja.

Jos tarkastelemme Patrikin listaamia kohtia, niin osaa olen noudattanut, osaa en. Olen työskennellyt sen suhteen, että elämäni olisi suhteellisen miellyttävää kaikilla aspekteilla, ja mielestäni olen tällä hetkellä melko hyvässä tilanteessa. Olen myös sitä mieltä, että voimaa vievät, epämiellyttävät asiat elämässä TÄYTYY tavalla tai toisella hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Mitä nopeammin, sen parempi. Henkinen hyvinvointi, katsokaas.

Niin, vapautunut syöminen. Patrik: ”Syö sen verran kuin haluat ja kaikki mitä syöt olisi hyvä syödä hyvällä omallatunnolla.” Tuota, en. Jos söisin sen verran kuin haluaisin, lihoisin. Tämä tietysti viittaa siihen, että syömistottumukseni ovat syvällisellä tavalla patologiset, tämä viittaa liian tunteelliseen suhteeseeni ruoan kanssa. Mutten kirjoita siitä nyt.

Patrik sanoo: ”Opettele millä rytmillä ja minkälaisia määriä ruokaa sinun pitää syödä, ettei nälkäsi pääse koskaan kokemukseen "nyt on tosi kova nälkä" tai "pitäis äkkiä saada jotain syötävää".

Kun laihdutan, syön harvakseltaan yhden lämpimän aterian päivässä ja pienen iltapalan. Olen nälkäinen lähes aina, paitsi 15 minuuttia ruokailun jälkeen. Nälkäni pääsee tosi kovaksi jatkuvasti, mikä on omiaan ruokkimaan tuhoavia ja negatiivisia tunteita.

Ja tunteet, kuten olemme oppineet, saavat tilanteen vaikuttamaan paljon kohtalokkaammalta kuin se neutraalisti tarkasteltuna olisikaan. Tunteet tuovat elämään draivia, mutta myös, ja usein, huonolla tavalla.

Esimerkkinä. Kävelen nälkäisenä töihin ja haistan rautatieasemalla kaikenlaisia ruoan tuoksuja. Donitsin periaatteessa ällöttävä rasvankäry houkuttelee, samoin matkan varrelle osuvien halpis-ruokapaikkojen. Nälkäni ruokkii mielitekoja. Ajattelen: ”Sitten kun olen laihtunut, teen juustokakkua ja syön sitä hyvällä omallatunnolla”. Nälkäni ruokkii katkeruutta. Kun näen jonkun syömässä suklaapatukkaa, ajattelen ikäviä ajatuksia kyseisen henkilön itsekurista. Ja nälkäni ruokkii ylemmyydentunnetta. Ajatus jatkuu: ”itsehän syön kohta porkkanaraastetta, hah.”

Jos minulla ei olisi ollut nälkä, vannon, että nuo kaikki tunteiden värittämät, tuhoavat ajatukset olisivat jääneet ajattelematta, koska nälkäisyys ei olisi määrittänyt katsettani maailmaan. Olisin hyötynyt siitä sekä seesteisen olotilan että mieleni myrkyttömyyden verran. Mutta laihtuisinko, jos en päästäisi itseäni järkyttävään näläntunteeseen? Minun taustallani ja ruokasuhteellani, en tiedä.

En onneksi ole toivoton, mitä tulee ravitsemusterapeutti-Patrikin neuvoihin. Vaikka aterioiden väliin jääkin aikaa, syön paljon hedelmiä ja vihanneksia. Ja todellakin vältän kaikkia epämääräisiä naposteltavia kaloripommeja.

Patrikin neuvojen takana on TERVE SUHDE RUOKAAN. Silloin ei himoitse herkkuja. Silloin ei ahmi. Silloin syö sen verran, ettei ole enää nälkä. Ja tuota tervettä suhdetta olisi syytä työstää.

Tässä kitukuurissa sen sijaan on kysymys muutaman kilon nopeasta pudottamisesta, eikä pudottaja halua keskittyä nyt syvälliseen ja työstöä vaativaan ruokasuhteeseensa. Nopeaan painonpudotukseen kitukuuri on mielestäni mitä mainioin keino.

Patrik on siis oikeassa, ja huomioin osan hänen lausunnoistaan, mutta juuri nyt haluan oikotien onneen.

Kysymys tulee olemaan siitä, kuinka painon saa pysymään siinä, mihin se on kitukuurilla saatu. Olen pitänyt painoni normaalilukemissa nyt noin kaksi vuotta. En ole siis jojoillut kymmenien kilojen välillä, joten minulla lienee toivoa.

Kysymys tulee olemaan ruokasuhteen normalisoinnista.